19 päivää armon aikaa

Heipähei!

Tosiaan. 19 päivää ja sitten on tämäkin kesäloma ohi. Sitten alkaa koulu ja lokakuussa alkaa sitten se toinen koulu. Päivien vähentyessä kuumotus prosentti nousee koko ajan. Voin kuvitella kuinka tärinöissä olen sitten, kun jäljellä olevia päiviä on enää vain kaksi tai yksi.

Minulla on vieläkin muutama juttu tekemättä ennen koulunalkua ja olen niiden osalta jo melkein paniikissa. Vaikka tässä on vielä yli kaksi viikkoa aikaa! Pitäisi käydä ottamassa uudet passikuvat ja saada se hitsin työtodistus, että voin ne sitten viedä ensimmäisenä päivänä kouluun.

Lukiota vartenhan en sitten tiedä yhtään mitä minun kuuluisi hommata, mutta virallisestihan menen sinne tosiaan vasta lokakuussa, kun jakso vaihtuu, joten niillä asioilla ei pitäisi olla niin kiire. Silti minua stressaa se, että en tiedä mitä sinne pitäisi hommata. Äh. Miksi tämän täytyy olla niin hankalaa?

Peruskoulu oli helppo aloittaa. Ei tarvinnut kuin mennä oikeaan luokkaan ja sinnekin äiti saattoi. Muuten kaikki tuotiin nokan eteen valmiina. Olen edelleen sitä mieltä, että peruskoulusta heitetään toiselle asteelle liian nuorina. Toki pää alkoi olemaan jo ihan täynnä sitä laitoista ja sen tapoja, mutta vuosi lisää, jossa opeteltaisiin vaikka ihan kunnolla, että mitä sitten pitää tehdä kun mennään toiselle asteelle ei kyllä haittaisi yhtään. Tai edes puolivuotta jotain koko peruskoulun kertaamista. Tuntuu ihan kuin en osaisi enää muuta kuin hädin tuskin lukea ja kirjoittaa.

Kadun jo nyt vähän minkälaiseen soppaan olen käteni pistämässä, mutta silti jossain kaukaisessa sisimmässäni joku ääni sanoo, että tämä on mahdollisuuteni todistaa, että kyllä minussakin löytyy sisua. Kahdesta koulusta tulee iso haaste, mutta koitan tehdä parhaani. En nimittäin haluaisi jättää kumpaakaan kesken.

Olen siis jo henkisesti valmistautunut siihen, että tulen saamaan monta hermoromahdusta, kun en olekkaan niin hyvä mitä peruskoulu antoi minun luulla. Joten. Enköhän selviä. Täytyy vain muistaa ottaa rauhallisesti. Tästä tulee neljän vuoden taival, joten en halua palaa loppuun heti parin ensimmäisen jakson aikana. Kasiluokan loppuunpalaminen oli jo tarpeeksi minulle. Eli tällä kertaa aloitan vähän rauhallisemmin ja vaikka pudotan kaikki numerot ja nostan sitten pikkuhiljaa ylöspäin. Eiköhän se neljä vuotta riitä siihen, että pääsen niistä kouluista hyväksytysti pois. Kiitos olen puhunut.

Sä et ole kirjailija

Heido!

Toi otsikon lause pyörii mun mielessä enemmän kuin sen pitäis. Vaikka tottahan se on. En mä mikään kirjailija ole. Harrastelija vaan, jos edes sitä.

Mutta miksi tuo lause sitten kummittelee mun mielessä?

Mulle sanotaan tosi usein, että musta olis ainesta kirjailijaksi. Tai sitten multa kysytään ihan vaan muuten vaan, että koska tulee kirja. Sitten alan vain sönköttämään jotain omaani. "Kattoo nyt mitä tässä tapahtuu. Siis on mulla jotain suunnitelmii. Ehkä uus teksti tai jotain". Jotain suunnitelmia tosiaan on. Jotain kirjantapaista, kuten mainitsin tännekkin pari postausta taaksepäin.

Tää on kuitenki ollu stressaavampaa kuin osasin kuvitella. Oon joutunu karsimaan alkuperäisestä suunnitelmas jo kaks tekstiä pois ja kaks keskeneräistä on jumittunu siihen, missä ne on ollu jo aika kauan. Tai noh. Toista niistä oon kirjoittanu pari kappaletta eteenpäin eli yksi uusi luku on taas valmis. Toinen sitten on ihan jumissa, mutta koitan nyt saada tuon toisen ensin loppuun. Ja onhan mulla sitten vielä yksi ala-asteen teksti, joka pitäisi siirtää tälle koneelle ja muokata luettavaksi.

Vastaus siis kysymykseen.

Lause kummittelee mielessäni, koska mulla on ihan usko loppunu ton projektin suhteen, vaikka tää on ihan alkutekijöissä vieläkin. Niiden kahden tekstin karsiinnuttua tartten vähintään yhden uuden tekstin lisää noitten kahden jälkeen ennenkuin voin alkaa näyttämään kansion ensimmäistä versiota eteenpäin. En siis halua käyttää kirja-sanaa, koska ei siitä tule varsinaista kirjaa. Käytän siis sanoja projekti tai kansio.

En tiedä olisiko se kustannusyhtiö ollut yhtään sen parempi tuki, mitä tämä oma lähipiirini on ollut. Pitäisi tuntea ihmisiä, jotka kirjoittavat ihan kunnon kirjaa tai harrastavat kirjoittamista hiukan vakavemmalta pohjalta, että voisin saadan jonkinlaista kunnollista vertaistukea. Mutta ei niitä löydy paljoa tai sitten olen toivoton etsimään.

Lopulta siitä kustannusyhtiöstä voisi kuitenkin olla haittaa, sillä silloin en varmaankaan saisi julkaista tekstejäni silloin, kun ne ovat minun mielestäni valmiita, vaan silloin kun ne ovat muiden mielestä valmiita. Joten enköhän koita nyt vain olla iloinen tuosta omasta lähipiiristä ja jatkaa tekstien parissa! Moikkamoi.

Ensimmäinen coni postaus!

Hellurei!

Toinen conini on nyt viimein takana päin. Matkaani ennen conia, matkalla coniin ja conin aikana on saanut seurata twitterissä hashtagilla #eipätiiämitätästätulee. Viimeinen päivitys tosin oli #nyttiiänmitätästätuli. Joten tarkempia mielipiteitä ja kuulumisia voitte sitten käydä noilla tageilla etsimässä twitterin puolelta.

Matka alkoi perjantai aamuna kotoa rakkaasta Etelä-Lapista. Matkaa oli noin 450 kilometriä, joten aivan nopsaa ei sitten perillä oltukkaan. Matkustuspäivänä minulla oli lievästi lämpö noussut, joten suurimmaksi osaksi koitin vain levätä matkalla. Kyllä vanhemmat kuitenkin muutaman biisinkin saivat kuulla minun laulavan, koska enhän minä osaa pitää turpaani kiinni. Alkuillasta/loppu iltapäivästä olimmekin sitten perillä Jyväskylässä ja hommaamamme kämppä löytyi yllättävän nopeasti.

Lauantai aamu alkoi lupaavasti. Heräsin 7.30, puin, söin ja olin muutenkin yllättävän reipas. Yleensä olen kammottavan huono aamuihminen, mutta tällä kertaa reippaudelleni oli syy. Valitsen sinut! -musikaali oli saapunut myös Jyväskylään ja heillä olisi esitys klo 17.00. Se oli pakko päästä näkemään joten paikkaliput oli saatava. Hinnalla millä hyvänsä. En kuitenkaan päässyt toteuttamaan kovia uhkauksiani, että jos en nyt saa lippua niin lähden Helsinkiin, koska saimme äitini kanssa liput. Kakkos riville vieläpä.

En tunnista näyttelijöitä näin kaukaa

Kello tuli viisi. Musikaali ei päässyt alkaaman heti. Äiti oli aivan hermostunut ja itse olin niin innoissani, että lompakkoni koki pienen muodonmuutoksen, kun puristin sitä käsissäni niin lujaa. Kello läheni puolta. Pääsimme saliin. Jaa. Ei sitten mennä kakkos riville, Mennään kasi riville kuten meitä ohjeistettiin. Porukka tulee, että nämä on muuten meidän paikat. Takaisin kakkos riville. Ai nyt tässä saakin istua? Sali pimenee. Kamera tiukasti kourassa. Ensimmäinen biisi. Tästähän tulee ihan huippu!

Ihmisiä sen verran paljon, että en viitsi merkkailla

Yleinen mielipide kaikesta on aivan huikea. Ei pettänyt odotuksia ollenkaan. Oon seurannu tän kehittymistä siitä asti, kun Hopeanuoli!musikaalin sivuilla mainittiin, että jotain uutta on tulossa. En voi vieläkään kunnolla uskoa, että oon nyt nähnyt tuon musikaalin. Luulin nimittäin aluksi, että ei mulla oo mitään jakoa päästä katsomaan yhtäkään esitystä. "Ne esiintyy kuitenki vaan etelässä tai ehk jossain Desuconissa ja Traconissa joihin en pääse". Ilahduin kuitenkin mahdottomasti musikaalin ilmoituksesta, että heillä on esitys Animeconissa. Sitten iski se stressi siitä, että saadaanko paikkaliput. Kuitenkin kaikki kääntyi sen osalta hyvin. Pieni viivästys ja hetkittäiset tekniset ongelmat häiritsivät ihan hitusen esityksestä nauttimista, mutta on varmaan tullut jo selväksi, että nautin täysin rinnoin koko musikaalista.

Pikachuna Irene

Kadabrana Jani ja Sabrinana Noora

Kaikki hahmot olivat upeita, mutta pakko nostaa muutama hahmo esille. Tottakai päähahmo Red veti esitystä hyvällä energialla eteenpäin. Ihan kuin näyttelijä Ville-Veikko olisi ollut Red jo syntyessään. Myös Bluen ja Mistyn esiintyjät Riku ja May tekivät upeaa työtä pääsivuhahmoina.

Redinä Ville-Veikko

Bluena Riku ja Mistynä May

Pokemoneina mielestäni parhaiten esille nousivat Blastoise, Lapras, Eevee ja Cubone eli Mikael, Ninja, Nana ja Viivi. Toki voisin vain luetella tähän listaan jokaisen näyttelijän, joka piti yllään jonkunlaista pokemonin asua, mutta eiköhän siinä tulisi mainittua lähes kaikki näyttelijät. Nämä neljä kuitenkin sopivat rooleihinsa, jotenkin todella hyvin ja eläytyivät rooliin hyvin.

Blastoisena Mikael

Lapraksena Ninja

Eeveenä Nana

Cubonena Viivi

Sitten sunnuntai. Päivä alkoi sukkahousu kriisillä, mutta siitä selvittiin ja pian oltiin Paviljonkilla. Sitten vain jonottamaan päivän paikkalippuja, Saatiin sekä Animenzin pianokonserttiin, että cossikisaan liput. Yhdeltätoista oli muumiluento, loppui kahdeltatoista ja sitten olikin kaksi tuntia odottelua. Sinä aikana syötiin, käytiin kahviossa ja. Keräsin kaiken rohkeuteni mitä sain itsestäni lähtemään ja hivuttauduin koko aamun stalkkauksen jälkeen musikaalin järjestöpöydälle kiittämään muutamia musikaalilaisia ihan kasvotusten. Kiitos Laura, Mikael ja Riku, kun otitte palautteeni hyvin vastaan ja jaksoitte hetken jutskailla kanssani. Se piristi päivääni paljon. Animenzin pianokonsertti myöhästyi aikataulustaan, joten odottelu vain piteni. Samoin cossikisa, mutta kyllähän sitä kuitenkin päästiin ihan ajoissa pois.

Siinä se Animecon lyhykäisyydessään. Kaikki musikaalin kuvat olen ottanut itse Nikon D5000 kameralla ja rajannut koneellani (muistaakseni postauksessa olevia kuvia en ole muokannut sitä rajaamista enempää). Nyt painun vihdoin nukkumaan, sillä kello lähestyy kolmea ja huomenna on kuitenkin reissupäivä taas. Hyviä öitä!

Vähän lisää siitä tulevaisuudesta

Heipsunkeiksun!

Blogi koki pienen muutoksen taas. Vaihtu osoite ja vaihtu nimi...kohta vaihtuu varmaan kirjoittajakin jos en pian ryhdistäydy tämän kanssa.

Tiesittekös rakkaat ystävät, että olen päässyt kouluun? Voin siis neljän vuoden päästä tulla taas kirjoittamaan tänne ja ilmoittaa, että minusta on tullut lähihoitaja ja ylioppilas. Jännittävää. Koulutouhut alkaa 9.8. klo 9 ja aloitan ammattikoulun puolella. Lukiolle siirryn sitten lokakuussa. Toivon, että saisin tänne kirjoitettua vähintään kerran kuussa opiskelutouhuistani, sillä niitä on sitten parin vuoden päästä hauska lukea kuinka hukassa olinkaan.

Kesä on alkanut loistavasti. Oli ripari. Oli töitä. Ja nyt on vain lomaa. Huomenna lähtö Jyväskylään ja sitten Turkuun. Jonkinlaista reissukirjaa olen taas suunnitellut. Sitä oli hauska tehdä.

Riparilla isostelu on ollu tähän mennessä varmaan parasta, mitä mulle on kaikkien kesien aikana yhteensä tapahtunu. Tutustuin uusiin ihmisiin, sain työskennellä ihanassa paikassa hyvien työkavereitten kanssa ja homma oli hauskaa. Toki aina varmasti olisi jotain kritisoitavaa, mutta kaikinpuolin leiri oli fantastinen. Seuraavia leirihakuja- ja kokemuksia odotellessa.

Myöskin eräänlainen kirjaprojekti on ottanu vähän lähtövauhtia. Maaliviiva on vielä varmasti kaukana, tosi kaukana, ettenkö sanoisi muttaa...hyvinhän tää on lähteny sujumaan. Stressiä on sen verran, että en kehtaa edes myöntää ja inspiraatio on enemmän hukassa kuin vuosiin, mutta silti mä jaksan ainaki toivoa että joku päivä mulla olis ihka oma kirja valmis. (Todellisuudessa tuo siis meinaa sitä, että kokoan muutamia tekstejä kansioon ja annan ihmisille luettavaks)

T'ää blogi tulee siis todellakin muuttumaan. Luvassa kurkistuksia mun opiskeluihin ja kirjaprojektiin. Paljon ajatuksia maailmasta ja sen tapahtumista. Reissuja, isostelua. Ja ihan vain mun elämää.